Sosiaalityön historiaa
Jaana
Toivari-Viitala kertoi kirjassaan Kirjeitä faraoiden Egyptistä (2004) Deir-El-Medinan kylän asukkaiden kirjeenvaihdosta (n.1550-1070 eKr.). Tavallisesti saviruukun palasille kirjoitetut viestit sisälsivät toimeentuloon, sairauteen, avioliittoon ja muihin sosiaalisiin kysymyksiin liittyneitä mainintoja. Perheiden päämiehet näyttivät kantaneen vastuuta sekä sukulaisistaan että tuttavistaan. He kirjoittivat usein pojilleen etteivät nämä unohtaisi toimittaa ruokaa, vaatetta ja olutta tai taateliviiniä köyhtyneille tai vammautuneille kyläläisille. Kirjeet olivat yleensä hyvin kohteliaita, mutta joskus asioita sanottiin varsin suoraan. Aviollisia ongelmia näytettiin käsittelevän koko suvun voimin eikä muiluttamistakaan kaihdettu, jos muuten ei tahdottu päästä ratkaisuun. Kerjäläinen toimitti tietäjän virkaa. Apua saattoi pyytää viittaamalla sopivaan jumalaan tai ihmisen moraaliin. Toisinaan kirjallinen avunpyyntö oli kovinkin kiireinen. Iset-niminen nainen kirjoitti sisarelleen Nebuemnulle: "Sinun tulee kutoa tämä saali kiireen vilkkaa, sillä jumalkuningas Amenhotep ei tule saapumaan jos minä olen ilkosen alasti. Tee yksi vaate takamukseni peitoksi, sillä olen alasti."
Kylössä oli lääkäri, poliiseja ja toimitsija, joka saattoi hoitaa hieman myös sosiaalityöntekijän tehtäviä. Toivari-Viitalan suomentamassa kirjeessä hän antoi ohjeita aviorikkojalle ja uhkasi olla estämättä vihaisten sukulaisten asiaan puuttumista, jos ohjeita ei noudateta.
Sosiaalityön ensimmäisiin muotoihin kuuluivat ehkä kuitenkin kristittyjen Rooman valtakuntaan 300-luvulla perustamat sairaalat, jotka tarjosivat yösijaa ja ruokaa avuttomille ihmisille. Pimeällä keskiajalla (450-1000) huono-osaisten auttamista harjoittivat luostarit. Pääsääntöisesti lähimmäisten auttaminen kuului kuitenkin sukuyhteisöille, mutta myös kerjäämistä harrastettiin. Lapset oli tapana sijoittaa tai myydä jo varsin varhain heille töitä tarjoaville maatiloille.
Keskiaikaisissa yhteiskunnissa ei ollut työttömyyttä, koska valtaväestöä elättänyt maatalous tuotti heikosti ja yhteiskuntajärjestelmä sovelsi varattomien työpakkoa ja orjuutta. Englannin ensimmäiset köyhientalot perustettiin v. 1084. Niihin joutuivat sairaat, vammaiset ja orvoiksi jääneet lapset sekä usein myös yksinhuoltajaäidit. Sodat ja kulkutaudit koettelivat väestöä eikä sen ajan vähistä lääkäreistä ollut apua. Lapsikuolleisuus oli korkea.
Suomessa vallitsi metsästyskulttuuri. Väestöä oli keskittynyt vuosituhannen lopulla Pohjanlahden molemmin puolin kveenien (kainulaiset) kuningaskunnaksi, jonka keskukset sijaitsivat Kokemäenjoen ja Tornionjoen suistoissa. Karjalaisen valtakunnan ydinalue sijaitsi Laatokan länsipuolella. Siirrettävissä kota-asumuksissa asuneilla saamelaisilla ei ole ollut ilmeisesti lainkaan valtiollisia valtarakenteita. Sotaisina pidetyillä hämäläisillä niitä on saattanut olla. Ensimmäisen vuosituhannen suomalaisten tiedetään käyneen käyneen kauppaa muiden itämeren kansojen kanssa ja heidän on uskottu kyenneen muodostamaan tehokkaita puolustusjärjestelmiä ulkomaisia tunkeutujia vastaan, mutta heidän sosiaalisista suhteistaan on vähän tietoja. Ensimmäiset merkit maanviljelystä ovat sijoittuneet 800-luvun Etelä-Suomeen.
Eino
Jutikkala viittasi kirjassaan Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria (1978) norjalaisten tapaan tappaa elävältä hautaamalla hädänalaisia ihmisiä toisen vuosituhannen alkupuolella. Gulatingslovenin vapautetun orjan koko perhe tuomittiin käräjillä hautaanmenomiehiksi 1200-luvulla.
Suomen ensimmäinen kaupunki Turku perustettiin 1200-luvulla ruotsalaisten valloittajien toimesta. Ruotsalaisten silloiseen kulttuurin ei tiedetä sisältyneen liiemmin sosiaalista mielenlaatua. Kun Kustaa
Vaasa (1496-1560) otti kirkon varat valtion haltuun, valtio ei suinkaan ottanut hoitaakseen kirkon ylläpitämiä kouluja tai köyhäinhoitoa. Suomesta muodostui toisen vuosituhannen ensimmäisellä puoliskolla Ruotsin itäinen maakunta. Maanviljelyksen yleistyessä pääosa väestöstä joutui maaseudun tilallisten suojelukseen, mikä sitoi suurimman osan ihmisistä iäksi syntymäseudulleen.
Kerjäämisestä ruotujärjestelmään
Uuden ajan alun tärkein köyhäinhoidon muoto oli kerjäys, jonka puitteiden luominen kuului maistraatin tehtäviin. Ruotsin vuoden 1642 kuninkaallinen kerjäläisasetus kaupunkien hallinnosta määräsi, ettei kukaan saanut kerjätä ilman maistraatin lupaa kaupungin alueella. Näin pyrittiin estämään vieraiden kerjäläisten saapuminen kaventamaan kaupungin omien köyhien elinetuja.
Toisinaan varallisuuden lasku, sairaudet ja muut onnettomuudet pakottivat porvaristoonkin kuuluvat turvautumaan kerjäykseen. Lappeenrannan Seudun Sukututkimusyhdistyksen nettisivulla kerrottiin v. 2004 Lappeenrannan kaupungin historiasta, että jo ensimmäisten asukkaiden mukana porvariksi Lappeenrantaan muuttaneen Erkki
Nykäisen sokea vaimo ilmoitti vuoden 1676 kesällä peittelemättä "saaneensa sotilailta kerjäämällä viisi äyriä", menneensä rahoineen Pekka
Suutarin talolle, ostaneensa niillä puoli kannua olutta ja juoneensa Suutarin vaimon kanssa yhdessä. Rouvien kesken oli kuitenkin syntynyt sanaharkkaa, jonka päätteeksi Pekan vaimo oli lyönyt Nykäisen sokeaa vaimoa olutkannulla päähän, mistä seurasi oikeudessa näytetty verihaava.
Uuden ajan alku Suomessa merkitsi nopeaa väestön kasvua ja sairauksien leviämistä asutustaajamissa. 1690-luvun katovuosien aikana kuoli ihmisiä nälkään ja kerjäläisten levittämiin tauteihin. Kuolleita oli kaikissa kylissä ja hautaamattomia ruumiita lojui metsissä ja teillä.1700-luvun alussa levisi rutto. Kerjäämistä alettiin pitää epäsuotavana ilmiönä.
Vuonna 1753 perustettiin Helsingin pitäjän ja samalla Suomen ensimmäinen lastenkoti Kulosaareen. Viaporin linnan komendantti Augustin
Ehrensvärd (1710-1772) oli huomannut, että noin 70 % hänen tykistörykmenttinsä sotilaiden lapsista kuoli alle vuoden ikäisenä. Ehrensvärd arveli, että syinä olivat köyhyys ja huono hoito.
Liisa
Nordman kuvasi v. 2002 Siltamäki-Suutarilan historiasivulla Terveyden- ja sairaanhoito 1800-luvun lopulle Helsingin seurakunnan vanhimpien kokousta v. 1786. Siinä pitäjän talot jaettiin paikalle tulleiden 24 köyhän mukaan yhtä moneen ruotuun. Ruodun oli huolehdittava omista vaivaisistaan. Lisäksi kirkon köyhäinkassasta jaettiin avustusta köyhille ja vaivaisille. Kerjuun piti loppua pitäjän alueella, sillä kerjääjiä odotti ruotulaisaseman menetys.
Englannin nopea teollinen kehitys johti 1700-luvulla maaseutuväestön työläistymiseen ja kaupunkeihin muuttoon. Myös naiset ja lapset osallistuivat tuotantolaitosten pyörittämiseen. Työpäivät venyivät pitkiksi ja heikoimmassa asemassa olleet joutuivat viettämään yönsäkin tehtaissa. Poliittiset piirit pelkäsivät tilanteen ryöstäytyvän käsistä. Työvoiman suojelemista alettiin pitää kansantaloudellisesti järkevänä, mitä varten perustettiin ammattien tarkastajien virkoja. Virkamiesten tehtävänä oli valvoa ettei työnteko kuluttanut työläisiä ennenaikaisesti loppuun.
1800-luku
Venäjän keisarin v. 1817 ja 1822 kerjäämisen ehkäisemiseksi annetuissa julistuksissa korostettiin seurakuntien velvollisuutta huolehtia köyhistä jäsenistään.
Antoine-Frédéric
Ozanam (1813-1853) perusti kumppaneineen v. 1835 Saint Vincent de Paul-yhdistyksen Pariisiin. Järjestö antoi vapaaehtoisvoimin taloudellista ja hengellistä tukea köyhille.
Suomessa paikallishallintoon kuuluvat asiat käsiteltiin 1800-luvun puolivälissä pitäjänkokouksessa, jonka puheenjohtajana toimi tavallisesti kirkkoherra. Kokouksissa käsiteltiin köyhäinhoitoa, pitäjänmakasiinia, suntion viran täyttöä, kirkon ja pappilan korjauksia, tie- ja kestikievariasioita. Kokouksissa voitiin tarvittaessa äänestää osanottajien pääluvun tai heidän hallitsemiensa manttaalien mukaan. Torppareilla, käsityöläisillä ja muilla maattomilla oli äänioikeus vain heitä itseään koskevissa asioissa.
Karl
Marx (1818-1883) kumppaneineen julkisti kommunistisen manifestin 1848. Siinä kehotettiin työväenluokkaa nousemaan taisteluun tehtaiden omistajia (kapitalisteja) vastaan ja ottamaan poliittinen valta itselleen. Tämä pelotti Euroopan vallanpitäjiä. Niinpä Englannissa ja Saksassa haluttiin ehkäistä vallankumouksellisia mielialoja mm. sosiaalihuollollisin keinoin. Tästä vastasivat valtion tarkastajat, joiden tehtävänä oli puuttua työsuojelun ja lapsityövoiman käytön pahimpiin epäkohtiin. Samalla valtionhallinnot saivat tietoja työläisten mielialoista. Brittitarkastajien raportteja esiteltiin laajasti mm. Marxin v.1867 julkaistussa teoksessa Pääoma.
Suomen v. 1852 annetussa keisarillisessa vaivaishoitoasetuksessa määriteltiin kohderyhmäksi ne köyhät ja hädänalaiset, jotka elätysten eli avun saamisessa yhteisistä vaivaishoitolaitoksista, saattavat tulla kysymykseen, jaetaan seuraaviin viiteen luokkaan:
- hourut eli mielettömät
- ruumiiltaan vialliset, vanhastuneet ja raajanrikkoiset, jotka tarvitsevat muiden hoitoa ja holhousta eivätkä taida itse jonkin kaltaisella työllä hankkia mitään eläkkeeksensä
- muut vanhat, kivuloiset eli ruumiin vialta vaivatut persoonat, jotka eivät tarvitse alallista hoitoa ja enemmän eli vähemmän työhön kykenevät
- sellaiset, jotka jollakulla avulla vaivaistenholhousvaroista, ilman sen muuta huolenpitoa, voivat välttävästi hoitaa ja elättää itsensä, eli jotka kohdanneen kovan onnen taikka taudin vuoksi silläkertaa ovat avun tarpeessa
- turvattomat, viellä eivät kuuttatoista vuotta vanhat lapset, jotka kaipaavat tarpeellista hoitoa.
Vuonna1865 annettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Sen mukaan kunta ja seurakunta erotettiin hallinnollisesti toisistaan, vaikka niiden alue pysyikin samana. Köyhäinhoito siirtyi kuntien vastuulle.
Kerjäläisten ja muiden köyhäinhoidon apua tarvitsevien määrä lisääntyi voimakkaasti Suomen katovuosina (1867-1868). Kuntia kehotettiin perustamaan erityisiä työ- ja köyhäinhuoneita. Niillä haluttiin estää köyhien kerjääminen ja kiertely paikasta toiseen. Niihin sijoitettiin etupäässä orpolapsia, vanhuksia ja muita huolenpitoa tarvitsevia. Talollisten tuli hankkia niiden ylläpitoa varten ruoka-aineita ja muita tarvikkeita. Valtio palkkasi esimiehet ja antoi rahaa sekä jauhoja.
Kestilän kunnan 125-vuotishistoriikissa kerrottiin, että köyhäin- tai työhuoneisiin joutuneiden kohtalo ei ollut helppo: nälänhädän pahentuessa ne täyttyivät asukkaista, ja lavantautiepidemia riehui ahtaissa ja ilmastoltaan huonoissa tiloissa. Kestilässä ja Lämsässä toimi työ- ja köyhäinhuone, Korkialla oli köyhäinhuone ja sairashuone, ja Kangas-Peltomaalla toimi köyhäinhuone.
Köyhäinhoidosta vastasivat niin Kestilässä kuin muuallakin kunnallislautakunnat ja niiden esimiehet. Kestilän kunnan edellä mainitussa historiikissa kerrottiin miten pappilassa 14. heinäkuuta 1878 pidetyssä kokouksessa ”tuumiteltiin huonekuntasen T. T.:n edesmenneen vaimon maahan laitosta ja päätettiin maksaa Alarik
Keihäskoskelle siitä 8 markkaa köyhäin kassasta”. Samassa kokouksessa päätettiin orvoksi jääneiden lapsien hoidosta. Huutolaisiksi päätettiin myydä ensi uuteen vuoteen asti, elättää ja hoitaa kaksi lasta. Nuorinta, yhden vuoden ikäistä Sofia-tyttöä piti lääkitä ja vanhinta kolmivuotiasta Heikki-poikaa opettaa lukemaan. Vähimmillä kustannuksilla heidät otti hoidettavaksiin Isak
Kylmäaho, joka sai 19 markkaa hoidosta.
Sveitsinjuutalainen, ensimmäisen Nobelin rauhanpalkinnon saanut, Henri
Dunant (1828-1910) perusti kumppaneineen kansainvälisen Punaisen Ristin v. 1863. Suomen Punainen risti perustettiin kreivitär Aline
Armfeltin aloitteesta v. 1877. Clara Harlowe
Barton (1821-1912) kumppaneineen perusti Amerikan Punaisen Ristin v. 1881. Opettaja Barton tuli tunnetuksi Amerikan sisällissodassa (1861-1865) haavoittuneiden sotilaiden auttajana.
Octavia
Hill (1838-1912) perusti Lontoon avustusjärjestön (London Charity Organization Society) v. 1869. COS-toiminta levisi nopeasti muuallekin. Suomen Turussa asui niihin aikoihin n. 20.000 asukasta. Heistä n. 10.000 kuului työväenluokkaan ja n. 3.200 kurjalistoon, joka eli vaivaisavun ja kerjäämisen varassa.
Vuonna 1879 Suomessa astui voimaan uudistettu asetus yleisestä vaivaishoidosta. Vaivaishoitopiirin ylimmäisenä valvojana toimi vaivaishoidontarkastelija aluksi yksin ja sittemmin apunaan piiritarkastajat. Turun kaupungin tietopalveluosaston arkistokokoelmissa kerrottiin, että kaupunginvaltuusto palkkasi v. 1880 köyhäinhoitolautakunnan avuksi vaivaishoidon toimitusjohtajan. Arkistokirjoituksessa todettiin, että viranhaltijan tehtävänä oli tarkastaa köyhäintaloa, ottaa vastaan köyhiä tai köyhäinhoitoasioita selvittämässä käyviä henkilöitä, ratkaista yksityisten luo lähetettävien hoidokkien sijoituspaikat ja huolehtia näiden huollosta ja kohtelusta. Lisäksi kaksi katsastajaa tutki köyhäinapua anoneiden henkilöiden kotioloja, tarkkaili avohuoltoon jätettyjä ja pidätti kerjäläisiä. Aikakauden ajatusten mukaisesti avuntarvitsijoilta vaadittiin työntekoa. Vuoden 1894 köyhäinhoidon ohjesäännön mukaisesti hoidokki sai jättää köyhäintalon vasta kun oli työllään korvannut elatuksensa. Köyhäintalon isännöitsijällä oli valta rangaista hoidokkia mm määräämällä hänet arestiin tai nälkäarestiin. Työvelvollisuudella ja kurilla pyrittiin pelottamaan puutteenalaisia ja siten yritettiin vähentää kunnallista köyhäinhoitorasitusta.
Otto von
Bismarck (1815-1898) esitteli v. 1883 yhdistyneen Saksan ensimmäisen sairausvakuutusjärjestelmän.
Toynbee Hall, ensimmäinen setlementtitalo, perustettiin Lontooseen v. 1884. Setlementtityön tarkoituksena oli vahvistaa lähimmäisenrakkautta ja edistää ihmisten elämässä selviytymistä. Setlementtiliike levisi nopeasti ympäri maailman. Toynbee Hallin perustaja oli Canon Samuel
Barnett (1844-1913).
Jane
Addamsin (1860-1935) perustama Hull House Association aloitti toimintansa v. 1889. Järjestö omistautui yksilö- ja perhekeskeisen sosiaalityön harjoittamiseen. Addams sai elämäntyöstään v. 1931 ensimmäisenä amerikkalaisena naisena Nobel-palkinnon. Illinoisin yliopiston sosiaalityön korkeakoulu nimettiin hänen mukaansa.
Amerikantanskalainen Jacob
Riis (1849–1914) julkaisi v.1890 klassisen teoksensa Kuinka toinen puoli elää (How the Other Half Lives). Siinä kuvattiin Yhdysvaltain köyhien elämää.
Columbian yliopiston sosiaalityön koulu (Columbia University School of Social Work) aloitti v. 1898.
Sosiaalinen diagnoosi
Sosiaaliturva-lehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1912 nimellä Köyhäinhoitolehti valtion virkamiesten toimittamana Kuopiossa. Lehdestä muodostui suomalaisen sosiaalityön keskeinen keskustelufoorumi.
Amerikkalainen Mary Ellen
Richmond (1861-1928) julkaisi 1917 kuuluisan teoksensa Sosiaalinen diagnoosi (Social Diagnosis). Kirja muodostui sosiaalityön teoreettiseksi viitekehykseksi. Siinä kuvattiin tapaustutkimusta (case work) ja sosiaalityöntekijän väliintulotapaa (intervention). Samana vuonna perustettiin Lempäälässä Suomen Köyhäinhoitovirkailijain Yhdistys (nykyisin Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto). Vuoden 1917 lopulla annettiin myös asetus senaatin uudelleenjärjestelystä. Sosiaaliasiain esittely erotettiin kauppa- ja teollisuustoimikunnasta sosiaalitoimituskuntaan, joka vuoden päästä muutettiin sosiaaliministeriöksi. Sosiaalitoimituskunnan toimialaan kuuluivat työväenasiat, köyhäinhoito, sosiaalivakuutus ja raittiuden edistäminen. Työväenasioita olivat työväen suojelu, työnvälitys ja työttömyyden hoito, työriidat sekä työväen asuntokysymys.
Sosiaalityön kansainvälinen ja suomalainen merkkivuosi sattui samaan ajankohtaan kuin V. I.
Leninin (1870-1924) johtama Venäjän sosialistinen vallankumous. Eurooppa oli silloin sekavassa tilassa. Espanjassa, Italiassa ja Saksassa oli suuria lakkoja ja vallankumouspyrkimyksiä. Suomi oli ajautumassa sisällissotaan.
Vuonna 1920 perustettiin Amerikan harjaantumiskoulujen (kehitysvammalaitoksia) ammatillisen sosiaalityön liitto (The Association of Training Schools of Professional Social Work), joka myöhemmin muuttui sosiaalityön koulutuksen neuvostoksi. Samana vuonna perustettiin myös Amerikan lastensuojeluliitto (Child Welfare League of America) sekä Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jolla oli v. 1918 kansalaissodan jälkeisessä maassa paljon tehtävää. Noin 20.000 lasta oli menettänyt huoltajansa joko kokonaan tai osittain. Valtio ja Suomen työläisten avustustoimikunta rahoittivat sotaorpojen huoltoa. Suurin osa yksin jääneistä lapsista sijoittui yksityiskoteihin.
Vuonna 1922 säädettiin köyhäinhoitolaki. Siinä kunnat määrättiin huolehtimaan köyhistään ja perustamaan köyhäinhoitolautakuntia. Kunnat velvoitettiin perustamaan joko itse tai yhdessä toisen kunnan kanssa kunnalliskoteja, joissa tuli olla erillinen mielisairasosasto. Kunnalliskodit olivat maatiloja ja niiden ajatuksena oli pyrkiä omavaraisuuteen. Samana vuonna säädettiin myös laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista. Lastenvalvojain yhdistyksen puheenjohtaja Marian
Tuomi kirjoitti Sosiaaliturva-lehdessä (19/2003), että tarkoituksena oli turvata au-lapsen oikeus elatukseen ja lapsen oikeus saada elatusta 17-vuotiaaksi asti mieheltä, joka oli voinut saattaa hänen äitinsä raskaaksi. Tunnustamattomalla lapsella oli oikeus saada elatusta äitinsä olojen mukaan. Jos lapsi oli tunnustettu, hänellä oli oikeus saada elatusta 18-vuotiaaksi isänsä olojen mukaan. Tuomi mainitsi, että aiemmin lapsi oli pitänyt viedä hoidettavaksi kodin ulkopuolelle hyvin pian syntymän jälkeen tai äiti lapsineen oli joutunut kunnalliskotiin ellei äidillä ollut sukulaisia, jotka olisivat elättäneet äidin ja lapsen. Kuntiin perustettiin lastenvalvojan virkoja asioita hoitamaan.
Vuonna 1936 säädettiin laki kunnallisista huoltolautakunnista. Turun kaupungin tietopalveluosaston arkistokokoelmakirjoituksessa todettiin v. 2004, että Maarian kunnan alkuvuosikymmeninä köyhäinhoidosta huolehti kunnallislautakunta. Vuonna 1923 perustettiin köyhäinhoitolautakunta ja vuonna 1936 sen tilalle tuli huoltolautakunta. Sen aikana kunta oli jaettu 10 huoltopiiriin, joissa jokaisessa oli kaitsijoita ja piirivalvoja. Lisäksi palkattiin erityinen huollontarkkaaja.
Lastensuojelun Keskusliitto perustettiin v. 1937 järjestöjen, valtion ja kuntien keskinäisen yhteistyön edistämiseksi. Saman vuonna eduskunnassa hyväksyttiin kansaneläkelaki, joka tarjosi kansalaisille eläketurvan vanhuuden ja työkyvyttömyyden varalle.
Toinen maailmansota (1939-1945) lisäsi sosiaalisia ongelmia kaikkialla. Suomessa sotaorpoja oli noin 50.000 ja sotaleskiä noin 24.000. Elintarvikkeita säännösteltiin. Sosiaalihuolto alkoi ammatillistua. 1940-luvulla kuntiin tulivat huoltosihteerit ja 1950-luvulla sosiaalijohtajat ja -sihteerit. Valtio lisäsi toimialan ohjeistusta ja kuntien vaihtoehdot vähenivät.
Sosiaalityöntekijäkoulutus alkoi sosiaalihuoltaja-nimisen tutkinnon puitteissa v.1942 Tampereen yliopistossa.
Vuoden 1948 Lakiin lapsen elatusavun turvaamisesta eräissä tapauksissa sisällytettiin säädökset työlaitoksista. Tarkoituksena oli, että elatusvelvollinen maksaisi elatusapua työlaitoksessa työstään saamalla palkalla, jos hän ei sitä muuten tehnyt. Lastenvalvojalle annettiin oikeus hakea tarvittaessa elatusvelvolliselle työlaitospäätöstä. Käytännössä kuntien ylläpitämien työlaitosten maksamat palkat eivät mahdollistaneet asiallisia elatusapuja. Lisäksi laitosten ylläpito tuli kalliiksi.
Suomalainen sosiaalityöntekijöiden liitto (nyk. Talentia) perustettiin v. 1949.
Laitosrakentamisen kausi
Suomen teollistumiskehitys johti 1960-luvulla laitoskeskeisen sosiaalihuoltoajattelun voimistumiseen. Vanhuksien ja vammaisten laitossijoitukset mahdollistivat kotiäitien siirtymisen työmarkkinoille. Sosiaalihuollon henkilökunta lisääntyi ripeästi. Suurempien kuntien tai kaupunkien sosiaalitoimistot jakautuivat yleiseen huoltotyöhön (toimeentulohuolto, isyystutkimukset, avioerosovittelu jne.), vanhus- ja vammaishuoltoon sekä PAVI-huoltoon (alkoholistit ja irtolaiset). Joskus myös lastensuojelulla (sekä pahantapaiset että huonon kohtelun uhreiksi joutuneet lapset) oli oma osastonsa. Sen lisäksi ammattisosiaalityöntekijöitä työskenteli kriminaalihuollossa, kasvatus- ja kehitysvammaneuvoloissa sekä erilaisissa laitoksissa ja sairaaloissa. Asiakkaista tehtiin tapaustutkimuksia, joissa toimentuloedellytysten, perhetilanteiden, henkilökohtaisen historian, persoonallisuuden ja fyysisen suoriutuvuuden arvioinnilla oli keskeinen merkitys. Kohdattujen ongelmatilanteiden tilastollinen tutkimus oli verrattain vähäistä.
Laki elatusavun ennakosta ja elatustuesta säädettiin 1963. Ennakkomaksut äideille varmistivat elatustuen saamisen. Maksamattomien elatusapujen perintä jäi kuntien tehtäväksi.
Vuonna 1968 perustettiin uudelleen (aloitti ensimmäisen kerran jo 1917) sosiaalihallitus, jonka tehtäväksi tuli valvoa ja ohjata kunnallista sosiaalihuoltoa. Julkisessa keskustelussa arvosteltiin sosiaalitanttojen vallankäyttöä ja sosiaalihuollon ihmisarvoa loukkaavia menettelytapoja. 1970-luvulla arvosteltiin myös laitoskeskeisyyttä ja laitoshuollettavien oikeuksien polkemista. Erityistä huomiota herätti Lars D.
Erikssonin toimittama Tammen huutomerkkisarjassa v. 1967 ilmestynyt teos Pakkoauttajat.
Vuonna 1975 säädettiin isyyslaki. Aviottoman lapsen isyyden tunnustukset määrättiin tehtäväksi lastenvalvojalle, jolle annettiin mahdollisuus isän selvittämiseen isyyskanteen avulla. Laki lapsen elatuksen turvaamisesta säädettiin v. 1977. Samalla kumottiin laki, jolla maksunsa laimin lyönyt elatusvelvollinen saatiin toimitettua työlaitokseen.
Sosiaalihuoltolaki tuli voimaan v. 1982. Siinä määrättiin kunnan sosiaalihuollon velvollisuudet, joita olivat sosiaalipalvelujen järjestäminen, toimeentulotuen antaminen kunnassa olevalle henkilölle, sosiaaliavustusten suorittaminen asukkaille, ohjauksen ja neuvonnan järjestäminen sosiaalihuollon ja muun sosiaaliturvan etuuksista ja niiden hyväksikäyttämisestä. Lakiin tehtiin v. 2002 muutos, jonka pääasiallisena sisältönä oli vammaisten työllistymisen tukemisen ja työtoiminnan järjestämisen velvollisuus.
Sosiaalihuoltolain mukaan kunnissa tuli olla sosiaalilautakunta ja viralliset kelpoisuusehdot täyttäviä sosiaalityöntekijöitä.
Suomen sosiaali- ja terveyshuollon menot kasvoivat voimakkaasti 1980-luvun aikana. Yhdeksänkymmentäluvulla pysyväluonteiseksi muotoutunut suurtyöttömyys uhkasi hyvinvointiyhteiskuntaa, kun työttömyysturvan kulut kasvoivat jyrkästi. Ammatillisessa sosiaalityössä ryhdyttiin korostamaan asiakkaan oikeuksia.
Sosiaalihallitus ja lääkintöhallitus yhdistettiin v. 1991 ja lakkautettiin vuotta myöhemmin. Tapahtumasarja oli seurausta valtiollisen normiohjauksen vähenemisestä. Kunnille haluttiin antaa vapaammat kädet sosiaali- ja terveyshuoltonsa kehittämiseen. Taustalla olivat myös puheet moniammatillisten hoitotyöryhmien tarpeellisuudesta. Kahdeksankymmentäluvullahan ei juuri voinut osallistua ammattilaistapaamiseen ettei joku olisi valittanut siitä miten samoja ihmisiä hoidettiin toisistaan tietämättä eri organisaatioissa.
Holhouslakia uudistettiin. Holhoojasta tuli edunvalvoja ja holhottavasta päämies.
Perheet, sosiaalipalvelut ja ongelmat vuosituhannen vaihteessa
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli v. 2000 kaikkiaan 1.401.963 perhettä, joista 612.627 lapsiperheitä. Viimemainituista 17 % oli yksinhuoltajaäitien ja 2,4 % yksinhuoltajaisien perheitä. Avoparien osuus lapsiperheistä oli 15, 5 %. Suomen väkiluku oli 5.181.400 henkeä. Kansaneläkelaitoksen mukaan eläkkeensaajia oli 1.061.442, joista vanhuuseläkkeen saajia 772.971. Työllisen työvoiman määrä samaan aikaan oli 2.335.000.
Asunnon koko oli keskimäärin 76,5 m
2 ja asukkaiden määrä asuntoa kohden oli 2,2 henkeä vuonna 2000. Suomalaiset asuivat enimmäkseen kerrostaloissa. Pientaloissa asui noin 40% väestöstä. Kokoaikainen palkansaaja ansaitsi vuoden 2002 lopussa keskimäärin 2.287 euroa kuukaudessa. Parhaiten palkattu kymmenesosa palkansaajista ansaitsi yli 3.334 euroa. Matalapalkkaisin kymmenesosa ansaitsi puolestaan 1.490 euroa tai vähemmän. Miesten keskimääräinen ansiotaso oli n. viidenneksen korkeampi kuin naisten. Keskimääräisen asunnon hinta vastasi keskimääräisen palkansaajan 4-5 vuoden bruttopalkkaa ja keskihintaisen auton hinta noin vuoden bruttopalkkaa. Asumismenot olivat normaalin kotitalouden suurin menoerä ja elintarvikkeet toiseksi suurin. Asunnon hankkiminen pitkäaikaisen pankkilainan turvin oli jonkin verran edullisempaa kuin sen vuokraaminen. Käytännöllisesti katsoen kaikilla kotitalouksilla oli jääkaappi, sähköhella, mikroaaltouuni, pakastin, puhelimia, tv, wc, suihku ja useimmilla myös tietokone sekä auto. Kaikki tärkeimmät maantiet oli asfaltoitu. Kesämökkejä oli yli 460.000. Vapaa-ajan ulkomaanmatkoja tehtiin vuoden aikana n. 400.000, niistä yli puolessa myös yövyttiin ulkomailla. Tärkeimmät kohteet olivat Viro, Ruotsi ja Välimeren maat. Naapurimaihin matkustettiin laivalla, muualle lentäen.
Yleisen asumistuen piirissä oli 158.464 ruokakuntaa, eläkkeensaajan asumistukea sai 151.006 ja opintotuen asumislisää 175.988 ruokakuntaa. Työvoimatoimistoissa oli joulukuun lopussa 320.400 työtöntä työnhakijaa ja avoimia työpaikkoja oli 26.700. Työttömistä lomautettuja oli 11.600. Asunnottomia oli 9.965 ja yömajoissa asuvia 4.241.
Vuonna 2000 vanhempainpäivärahaa sai 97.400 naista ja 42.900 miestä. Vanhempainpäiväraha oli noin 65 % keskimääräisistä työtuloista. Isien vanhempainpäiväraha oli keskimäärin 292 mk ja äitien 182 mk. Äitiys- ja vanhempainrahakauden pituus oli 263 arkipäivää. Siitä ainoastaan äideille varattua aikaa oli 105 arkipäivää. Vanhempainrahakauden (158 arkipäivää) saattoi pitää joko äiti tai isä kokonaan tai vuorotellen. Isällä oli mahdollisuus saada isyysrahaa lapsen hoitoon osallistuessaan 18 arkipäivältä joko äitiys- tai vanhempainrahakauden aikana.
Alle kouluikäisten oikeus kunnalliseen päivähoitoon tuli voimaan vuoden 1996 alusta. Vuonna 2000 kunnallisessa kokopäivähoidossa oli 148.000 lasta, joista alle 3-vuotiaita 36.200. Alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmat saattoivat saada vaihtoehtoisesti kotihoidon tukea, 1.8.1997 alkaen pienten lasten hoidon tukea tai yksityisen hoidon tukea, jos perheen alle kouluikäistä lasta hoiti kunnan hyväksymä yksityisen hoidon tuottaja. Pienten lasten hoidon tukea vuonna tai yksityishoidon tukea v. 2000 sai 130.300 perhettä. Keskimääräinen lakisääteinen tuki oli 2.102 mk (joulukuu 2000) kuukaudessa.
Tilastokeskuksen vuoden 2002 tietojen mukaan
toimeentulotukea myönnettiin 262.570 kotitaloudelle ja yhteensä 429.806 henkilölle. Toimeentulotukea saaneiden suurin väestöosuus oli 20-24-vuotiailla ( 17,5 %). Saajista oli 67,5 % yksinäisiä henkilöitä. Kaikista yksinhuoltajatalouksista oli toimeentulotuen piirissä 28,6 prosenttia.
Kodinhoitopalvelujen piirissä oli v. 2001 kaikkiaan 118.598 henkilöä, heistä 16.894 lapsiperheisiin kuuluneita ja 6.314 vammaisia.
Omaishoidon tukea sai 24.630 henkilöä. Lapsia ja nuoria oli sijoitettu
perhehoitoon 4.814, kaikkiaan kodin ulkopuolelle oli sijoitettu 13.453 lasta ja nuorta ja varsinaisesti huostaan otettuja oli 7.396. Vammaispalvelulain mukaisia
palveluja sai 86.250 henkilöä, heistä 70.840 vaikeavammaisten
kuljetuspalveluita. Lisäksi järjestettiin kehitysvammaisten
erityishuoltoa, vajaakuntoisten työtoimintaa (ks.
suojatyö),
kuntouttavaa työtoimintaa, muuta työllistymisen edistämistä, alkoholistihuoltoa sekä turva- ja ensikotitoimintaa. Vanhainkodeissa asui 31.132 henkilöä. Elatustukea saaneita lapsia oli 107.143, heistä 38.048 oli sosiaalilautakunnan vahvistamien huolto- ja tapaamissopimusten piirissä. Sosiaaliviranomaisen vahvistamia elatusapusopimuksia oli voimassa 38.808. Kasvatus- ja perheneuvoloilla oli 74.325 asiakasta ja perheasioiden sovittelussa 8.151 asiakasta.
Ennätysmäinen työttömyys heijastui sosiaalityöhön kansalaisten toimeentulo-ongelmina ja syrjäytymiskehityksenä. Vanhusväestö (ks.
palveluseteli) lisääntyi nopeasti. Perhekriisit ja lastensuojelukysymykset vaativat entistä enemmän työpanosta, samoin alkoholistien kuntoutus ja nuorten huumeongelmat. Työelämän vaatimukset kiristyivät ja ns. työuupumus sosiaalisine seuraamuksineen alkoi vaivata ihmisiä entistä useammin. Myös pätkätyöt toivat lisäpaineita kansalaisten elämään. Lainsäädäntöä uudistettiin ripeästi ja sosiaalilautakuntien toimiala laajeni samaan aikaan kun kuntien talous heikkeni. Voimakas muuttoliike talouselämän kasvualueille kiihdytti sekä muuttotappio- että muuttovoittokuntien rahoitusaseman heikkenemistä samalla kun valtionapuosuuksia leikattiin ja kuntien tehtävät lisääntyivät.
Sosiaalimenot koostuivat pääosin sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannuksista sekä eläke-, sairaus- ja työttömyysturvamenoista. Ne olivat v. 2002 yhteensä 36,5 miljardia euroa eli noin 26 prosenttia bruttokansantuotteesta. Lähes kolmannes sosiaalimenoista kohdistui vanhuuteen.
Luokitusta ja osaamiskeskuksia
Lastensuojelusosiaalityöntekijöitä vastaan kohdistettiin 2000-luvun alussa julkista arvostelua. Varsinkin nuoret juristit ihmettelivät huostaanottokäytäntöjä, joita he pitivät mielivaltaisina. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (STAKES) ryhtyi kehittämään sosiaalityön luokittamista. Salme
Kallinen-Kräkin tuli tunnetuksi luokitusjärjestelmän keulakuvana. Matalapalkkaisiin sosiaalityöntekijän virkoihin ei tahtonut löytyä hakijoita.
Sosiaalityön yliopistoverkoston (SOSNET) edustajat totesivat v. 2003, että sosiaalityöllä tarkoitettiin yliopistokoulutuksen saaneen ammattihenkilön toimintaa, joka perustui tieteellisesti tutkittuun tietoon, ammatillis-tieteelliseen osaamiseen ja sosiaalityön eettisiin periaatteisiin. Sosiaalityöllä vahvistettiin hyvinvointia edistäviä olosuhteita, yhteisöjen toimivuutta sekä yksilöiden toimintakykyisyyttä. Työ oli yksilöiden, perheiden, ryhmien ja yhteisöjen sosiaalisten ongelmien tilannearviointiin ja ratkaisuprosesseihin perustuvaa ihmisten selviytymistä tukevaa muutostyötä.
Määritelmä heijasteli ajanjakson käsitteellisiin pohdintoihin keskittynyttä sosiaalityön akateemista tutkimusta. Vapaaehtoistyöstä käytettiin usein nimitystä sosiaalinen työ, koska siihen ei liittynyt tieteellistä viitekehystä. Monissa kirjoituksissa korostettiin tutkivan sosiaalityön merkitystä. Ammattikäytännöissä syntyvien kokemusaineistojen tieteellisen keräämisen uskottiin kehittävän erikoisosaamista. Vuonna 2002 oli perustettu 9 sosiaalialan osaamiskeskusta. Ne olivat kuntien, yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja sosiaalialan järjestöjen yhdessä muodostamia osakeyhtiöitä, yhdistyksiä tai vapaamuotoisia, sopimuksiin perustuvia yhteenliittymiä. Maantieteelliset rajat määräytyivät maakuntajaon pohjalta siten, että kukin osaamiskeskus kattoi yhdestä neljään maakuntaa.
Lisätietoja:
Antoine-Frédéric Ozanam - The Catholic Encyclopedia, Volume XI
Asuntomarkkinat ja talouskehitys, puheenvuoro Kansantaloudellisen Yhdistyksen kuukausikokouksessa Helsingissä 27.11.2003, Sinikka Salo, Suomen Pankki
Augustin Ehrensvärd, Museovirasto
Biography of Jane Addams, JANE ADDAMS' HULL-HOUSE MUSEUM, The University of Illinois at Chicago 1997
btec national housing studies assignment Octavia Hill, Kevin Bradbury 2001
Clara Harlowe Barton (1821-1912), Clara Barton Biography - Civil War Biographies, Patricia L. Faust
Child Welfare League of America
Columbia University School of Social Work
CSWE | Council on Social Work Education
ELATUKSEN TURVAAJASTA VANHEMMUUDEN TUKIJAKSI, Lastenvalvojien työn historiaa, Marian Tuomi, Sosiaaliturva 19/2003
Elatusvelvollisten Liitto ry
Elli Hiidenheimo (aik. Tavastähti) (1883–1950) – sosiaalitoimen ja politiikan vaikuttaja - Arno Forsius, Kulttuuria, ihmisiä, sukuja 2000-2003
Evolution of Social Work, Social Work & Social Welfare in Canada
Hill, Octavia (1838-1912)- Localancestors.com 2000
HOW THE OTHER HALF LIVES, The Hypertext Edition, STUDIES AMONG THE TENEMENTS OF NEW YORK BY JACOB A. RIIS, WITH ILLUSTRATIONS CHIEFLY FROM PHOTOGRAPHS TAKEN BY THE AUTHOR Contents, NEW YORK, CHARLES SCRIBNER'S SONS, 1890
Hyppingin historiaa, Nakkilan kunta 2004
HÄMEENKYRÖ MUUTTUVASSA MAAILMASSA, Terhi Nallinmaan esitelmä Korkeen sukuseuran 40-vuotisjuhlassa 10.8.2003 Hämeenkyrön Turvalassa, Korkeen sukuseura
International Committee of the Red Cross - History of Organization, The Official Web Site of The Nobel Foundation
Industrialism - The FreeDictionary.com
Jane Addams College of Social Work
Jutikkala, Eino: Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria. 2. painos, WSOY 1978
Kato ja nälänhätä toivat lisää kurjuutta (Kestilän kunnan 125-vuotishistoriikki) - Ahti Karvonen, 1992
Laavola, Heikki: Kun Suomen työväki heräsi. Tammi 1974
Lappeenrannan historiaa: Köyhäin- ja sairaanhoito - Lappeenrannan Seudun Sukututkimusyhdistys Ry, verkkosivu 2004
Lääkintöhallitus 1878–1991 sekä sosiaali- ja terveyshallitus 1991–1992Laavola - Arno Forsius 2002-2004 (Kuvauksia lääketieteen historiasta)
Mäki, Satka (toim.) Hyvä kysymys: Sosiaalityöntekijän asiakaskohtaisen työn sisältöä etsimässä 1960-luvulla. PS-kustannus 2006
National Association of Social Workers
Niemelä, Heikki ja Salminen, Kari: Suomalainen sosiaaliturva. Edita Prima Oy, Helsinki 2003
PAHATAPAISTEN LASTEN AUTTAMISESTA PERHETYÖHÖN, Lasten- ja nuortenhuollon järjestötoimintaa Oulun seudulla vuosina 1907 – 2003, Teuvo Raiskio, Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Oulu 2003
RBML Collections: Richmond, Mary Ellen, 1861-1928.
Satka, Auvinen, Aho, Jaakkola (toim.): Huolenkantajat. Kokemuksia ja sattumuksia sosiaalialan vuosikymmeniltä. PS-Kustannus 2007
Siipi, Jouko: Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon. Tammi 1967
Sosiaalihuollon puolesta viisi vuosikymmentä - Lea Suoninen-Erhiö & Jaakko Tuomi - Sosiaaliturva-lehti 18/2003 (pdf)
Sosiaalilautakunta, Tietopalveluosaston arkistokokoelmat, Turun kaupunki
Sosiaalitieto - entinen Sosiaaliturva-lehti
SOSIAALITYÖN LUOKITUKSEN LÄHTÖKOHDAT, Salme Kallinen-Kräkin 2001, STAKES
Sosiaalityön ja sosiaalialan arviointi - koulutusta antavien yksiköiden yleiskuvaus koulutuksesta (päivitys 14.5.03) (02.04.2003) © Korkeakoulujen arviointineuvosto
Sosiaalityön määrittely, SOSNET, verkkosivu 2004
Suomi 1917-1918 - Sotaorvot Tanja Myller, Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen ylläpitämä verkkojulkaisu
STM:n historiasta - Suuriruhtinaskunnasta hyvinvointivaltioon, 20.10.2003 (Pekka Haatanen & Kyösti Suonoja: Suuriruhtinaskunnasta hyvinvointivaltioon. Sosiaali- ja terveysministeriö 75 vuotta - VAPK-kustannus. Helsinki 1992)
TERVEYDEN JA SAIRAANHOITO 1800-luvun lopulle - Liisa Nordman 2002, Matapupu-alueen kansalaishistoria
The Social Work History On-Line Time-Line - Jill Murray, MSW, BCSW School of Social Work 1997
TIIVISTELMÄ ULVILAN HISTORIASTA, Ulvilan kaupungin internet-sivu 2004
Tilastokeskus - Naiset ja miehet numeroina - Perheet,15.2.2002
Tilastokeskus - Suomi lukuina - Työmarkkinat, 22.3.2004
Toikko, Timo: SOSIAALITYÖN IDEAT. JOHDATUS SOSIAALITYÖN HISTORIAAN. Osuuskunta Vastapaino 2008
Toivari-Viitala, Jaana: Kirjeitä faraoiden Egyptistä Basam Books 2004
Toynbee Hall
Turun seitsemän vuosisataa (toim. Eero Kuparinen), Turun Historiallinen Yhdistys, Ekenäs Tryckeri Aktiebolag 1985
Työhallinnon palvelut-Työllisyyskatsaus, Joulukuu 2000
Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liitto
Kari Viitapohja 4.8.2004, 5.8.2004, 31.10.2004, 10.11.2004, 28.11.2004
